Lahdessa 5.9.2001

Ari Hukkanen (basso&laulu)

• Mä olin Lontoossa lomareissulla ja pyörin Denmark Streetillä, joka on todellinen kitarakauppojen Mekka. Olin siis aivan haltioissani eräässäkin liikkeessä vanhoista Fendereistä sun muista ihme vempaimista. Vähän aikaa keskusteltuani myyjän kanssa siinä niitä näitä, niin tämä kysyy: ”Do You come from Germany?”. Noh, mä kiistin moisen kohteliaasti ja häivyin siitä sitten muualle. Toisessa kitarapuodissa toistui jostain syystä ihan sama juttu, ja mä aloin jo itsekin ihmetellä, onko mun englanninkielessäni sittenkin jokin outo arjalainen korostus (Ari puhuu siis aivan täydellistä englantia. Haran huom.). Lopuks mä menin sitten Oxford Streetin varrella sijaitsevaan matkalaukkuliikkeeseen eikä siellä sellainen nuori myyjänkloppi tahdo millään ymmärtää, mitä mä sille yritän selittää ja mun pinna alkaakin siinä jo uhkaavasti lämmetä. Ja eikös tuo kaiken lisäksi kohta kysy: ”Do You come from Germany?” Siinä vaiheessa jokin ratkeaa mun päässä lopullisesti ja haukun kovaan ääneen yksityiskohtia ja sanoja säästelemättä kaikki saksalaiset ja Saksaan liittyvät manalan alimpiin kerroksiin. Tää nuorukainen katsoo sitten pelokkaana ja kalpeana ja saa vihdoin nieleskellen sanotuksi: ”ai kam from tsöömani…”

Masa Taponen (miksaaja)

• Kerran meiltä unohtu joskus v. -90 mikseri Nivalan Tuiskulaan! Siis semmonen iso DR 32-kanavainen, joka tosin oli pakattu keisiin siihen keskelle tanssilattiaa. Jostain syystä se vain jäi sinne ja tää huomattiin vasta Lahdessa, jossa sitä olisi tarvittu vielä yhden kerran. Se oli vielä vuorokausivuokralla meillä muistaakseni Barza Oy:ltä Seinäjoelta ja se piti palauttaa mitä pikimmiten. Soiteltiin sitten Nivalaan sille isännälle, Niemelän Maunolle, ja se sanoi poikiensa laittaneen mikserin lukkojen taakse heti yöllä, joten ei sikäli mitään hätää. No, pyydettiin sitten niitä lähettämään se suoraan VR:n rahtina Barzalle. Mauno ja kumppanit oli hoitanu hommat ihan niinku sovittiin, mutta jostain kumman syystä se mikseri seikkaili junissa ympäri Suomea ainakin viikon ja päätyi lopulta Lahteen!! Big Saarinen, tää mikserin omistaja, soitteli sinä aikana vihaisena mulle joka päivä, että missä se p-leen vehje oikein on, ja mä olin tietenkin yhtä tietämätön. Viimein mä lähetin sen itse Lahdesta Seinäjoelle eikä siitä oo sen koommin kuulunut mitään. Kai se sitten pääs perille; vuokra jouduttiin kyllä maksamaan joka ikiseltä päivältä.

Hara Laukkanen (laulu)

• Mentiin 7. heinäkuuta -90 Punkaharjun Kultakiveen keikalle. Tarkoitus oli siis pelkästään meidän esiintyä siellä semmosella isolla ulkoilmalavalla. Lähettiin suoraan Lahdesta, ja koska sopimuksessa luki, että siellä on paikalla PA:t ja valot, me otettiin pelkkä backline mukaan ja jätettiin bussista muut vehkeet Lahteen, koska meillä oli siellä seuraavana päivänä perinteinen Turon-päivän keikka. Ilma oli todella komean kesäinen, ja kun päästiin Punkaharjulle ja ajettiin bussi alas sinne lavan viereen, niin huomattiin, että jaaha; PA- ja valoryhmä ei ookkaan vielä saapunu. Menin morjenstamaan talon isäntää ja tiedustelemaan tilannetta. Sehän oli saada sydärin: ”Herranjestas! Nehän on hoitamatta!” Huomasin, että mies hätääntyi todella ja oli pahoillaan, joten silloinhan minä olen heti yhteistyöhaluinen. Soittelin sen toimiston puhelimesta läpi kaikki mahdolliset numerot, joista jotain apua järjestyisi, mutta mikään ei natsannut. Samalla tietenkin manailtiin molemmat, että pitikin juuri tällä kertaa meidänkin tulla ilman PA:ta, kun ne ainakin viimeiset kaks vuotta oli ollu meidän bussissa aina, oltiin me missä vaan. Sekin todettiin, että olisi todella sääli perua keikka, vaikka meillähän olisi ollut siihen täysi oikeus (ja saada vielä täysi palkkio!). Kaveri kertoi, että leirintäalueella on lomalla paljon lapsiperheitä ja että myös paikallinen alaikäisnuoriso ovat kaikki odottaneet meitä sinne pitkään ja hartaasti. Ratkaistiin ongelma sitten niin, että soitammekin sisällä ravintolassa tanssibändin vehkeillä ja meidän keikan ajaksi saavat myös alaikäiset tulla sisään (rikos lienee jo vanhentunut). Olihan ryysis siinä kapakassa ja muutenkin se koko stage-olemus näytti huvittavalta: postimerkin kokoinen lava; Sairan Mikko, meiän urkuri ja vannoutunut Hammond-mies soittaa sellasta mustaa ja modernia Korg-/Casio-osastoa, ja rumpali Kuja (Kari Salmi), vannoutunut 50-, 60-lukujen Ludwig-/Gretsch- yms friikki mätkii omalla tatsillaan niitä äitelän värisiä rumpuja, jotka on ihan hiljaisen näköisetkin. Tuli heti ihan sellanen Trio Erectus -fiilis. Ne tanssimuusikot itse oli tosi mainioita ja reiluja tyyppejä ja osallistuivat nekin siis näihin yllätystalkoisiin. Kun olin paljon myöhemmin eli 29.11.2000 Tampereen Pakkahuoneella katsomassa Motörheadia, jota ennen esiintyi Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, niin tän Timon veli tuli mulle siellä kertomaan, että hän oli soittanut juuri tuolloin k.o tanssiorkassa.

• Kujahan oli meillä pitkään rumpalina, muistaakseni vuodesta -88 vuoteen -94. Oli mukana siis kolmella ekalla älppärilläkin. Mainio ukkeli ja loistava muusikko, mutta joskus hieman hajamielinen. Ei ollut kerta eikä kaks, kun oltiin lähdössä Lahdesta jonnekin, niin viimeisissä liikennevaloissa se vasta muisti, että ää! mun sukat jäi kotiin, tai ää! mun kapulapussi jäi jollekin gimmalle jne… Kerran, kun mentiin Virroille silloiseen hotelli Tarjanteeseen, niin siellä piti jo alkuillasta kaikkien ottaa huoneiden avaimet respasta, koska siellä ei ollut minkäänlaista yöpäivystystä. Kuja kävi sitte hakee kaikille avaimet ja roudailtiin siinä kamat pydeen. Hukkasen Ari ja Heinäsen Keppi oli ottanut omien huoneidensa avaimet, mutta me muut vietettiin se väliaika ennen keikkaa vissiin jossakin muualla kuin huoneissa, koska kaikkien avaimet unohtui Kujan taskuun aina keikan päättymiseen asti. Keikan jälkeen se meni huoneeseensa nukkumaan ja Mikko, Keppi, Masa ja minä jäätiin vähäks aikaa bisselle. Yritettiin sitten aamuyöstä rynkytellä Kujan ovea, mutta eihän se tietenkään heränny. Ei siinä muu auttanu, ku että kaikki neljä mentiin Kepin huoneeseen, pantiin kaks kapeeta sänkyä vierekkäin ja nukuttiin siinä neljä viinalle ja hielle haisevaa karjua rinnakkain kuin Ryysyrannan kersat!

• Kuja ja Masahan asui Lahdessa kimpassa silloin vuosina 89-91. Niillä oli vuokralla huoneisto semmosesta vanhasta puisesta spurgutalosta Paavolan kaupunosasta Kymintiellä (jota paikalliset kriminaaliasukkaat kutsuivat Tymintieksi). Ne makso siitä 300 mk per nuppi kuukaudessa, mikä oli todella vähän. Ja toisaaltahan me oltiin jatkuvasti tien päällä, joten ei ne siellä monta yötä ehtiny ees nukkua. Silloin, kun ne oli kotona, siellä oli yleensä aina kaupungin hillittömimmät bailut (esim. siellä järjestettiin aina poikamiesten joulunvietot). Kerrankin Agentsin jätkät tuli sinne ikkunasta sisään, ku se sattu olemaan auki. Masan kissa oli paskonu koko huushollin täyteen, mutta ei siellä kai kukaan koskaan siivonnu. Samoin tyhjiä pulloja, täysiä tuhkakuppeja, ja roskaruuan jätteitä vilisi kaikkialla. Sitä vessaa me kutsuttiin kummitusvessaksi, kun siellä oli kelmeän sininen valo ja hämähäkin seittejä. Lattia siitä oli lahonnut aikoja sitten alta pois, joten se pönttö killui siinä ilmassa pelkästään huuhtelusäiliöstä tulevan valurautaisen vesiputken varassa (yks gimma jäi sinne kerran istumaan nalkkiin eikä päässy ilman apua ylös). Lämmitys hoidettiin tuvan nurkassa olevalla pyöreällä peltikuorisella pönttöuunilla, johon jätkät aina reissuilta pölli halkoja milloin mistäkin. Joskus, kun vietiin esim. PA:ta huollettavaks tai bussia korjattavaks, ni hävetti, ku takaluukusta vyöry ensin motti halkoja syliin. Kerran niiltä oli ollu halot täysin loppu ja ne molemmat paleli siellä kahestaan ja pakkanen vaan kiristyi. Loppujen lopuks nää sankarit heitti kirjahyllystä kaikki roinat lattialle, pisti sen palasiksi ja poltti sen uunissa. Taas tarkeni yhen päivän.

• Meidän ekat levythän julkaisi lahtelainen Power Records Oy. Suuri kiitos heille tietysti kaikesta, sillä ilman heitähän olisi tuskin meitäkään. Tosin se toinen bossi niistä, Ollikaisen Markus oli kyllä välillä tosi kummallinen ja sairaalloisen nuuka tyyppi. Toukokuussa -90 oli Helsingissä Kulttuuritalon yhteydessä olevassa Back In The U.S.S.R -nimisessä klubissa meidän ekan älppärin kultalevybileet, mutta se ei millään meinannu avata bändille vapaata piikkiä siellä. Avashan se sen sitte lopulta eikä se ees tullu maksaa sille paljoa yli tonnin, varsinkin kun ottaa huomioon, että siellä bailas soittajien lisäks meidän koko silloinen roudariporukka (Masa Taponen, Seppo ”Rumpu” Rauteva ja Tapio ”Tapsa” Niemelä; kaksi viimeksi mainittua todellakin niitä kuuluisia muusikoita, molemmat mm. Kapteeni Nemossa, Tapsa mm. Hullujussissa sekä Kirkan bändissä ja Rumpu mm. Pepe Ahlqvistin ryhmässä). Joo, Markus oli aina tinkimässä kaikesta: silloinkin, kun oltiin julkaisemassa Putket Mutkalla -levyä, niin mä sanoin Ollikaiselle, että eiköhän pistetä nyt levyn kanteen kunnon valokuva bändistä (oltiin ajat sitten kyllästytty niihin kansiin, joita se piirrätti halvalla jollain häkkisellä, jota me ei olla kukaan koskaan tavattukaan). Se vastas heti: ”Eee-ei koko bändiä!” Myöskin upean hieno lahtelaisbändi Royal Tramps levytti niille kans jossain vaiheessa. Ollikainen oli kerran neuvonut poikia säästämään keikkakuluissa: ”Koska te molemmat, Sakke (Sakari Kiiski, kitara) ja Olli (Olli Kykkänen, kitara), osaatte miksata, niin miksette tee silleen, että miksaatte vuorotellen ja vain toinen on lavalla kitarassa.”(!) Ja Salmisen Vekaa (Royal Tramps, rummut) se oli neuvonut samaan hengenvetoon: ”Sullakin on, Veka, noin paljon noita rumpuja aina mukana… eiks se riittäis, ku ois vaa virveli, bassari ja haitsu ja tomit tulis vaikka nauhalta…” (!!) Että tämmöstä levy-yhtiön johtajan jutustelua…

• Kykkäsen Olli ja Kiisken Sakkehan ovat varsin tunnettuja myös tekniikkapuolen ammattilaisina. Kummaltakin taittuvat niin Live- kuin studio-osastonkin äänisessiot. Roudauskokemusta on Sleepy Sleepersistä, Yöstä, Peer Guntistä, Kirkan bändistä jne… Kykkänen kertoi kerran Yö-yhtyeestä seuraavan tarinan: laulaja Olli Lindholm oli ollut silloin joskus 80-luvulla dieetillä ja roudarit halus vähän kiusoitella sitä. Keikan päätyttyä jossain tanssilavalla täysi salillinen yleisöä hakkaa ja huutaa hurmioissaan bändiltä encorea. Noh, bändi menee viimein takaisin lavalle väsyneenä ja kaikkensa antaneena, mutta valmiina vetämään vielä sen viimeisen kliimaksin. Intron jälkeen, juuri kun Olli on aloittamassa laulamisen, hän huomaakin mikkiständinsä adapterissa mikrofonin sijasta nakkimakkaran!!

Haran suunnistustarinoita

• Mä olin kerran v. -90 menossa junalla Lahdesta Helsinkiin. Oli maanantai ja mulla oli sinä ja seuraavana iltana ns. solistikeikka Café Metropolissa Bad Signin kanssa. Niiden kitaristi Olli Pekkola oli siihen aikaan myös meidän keikkamyyjä Rocktopsissa ja se oli järkänny semmoset huumori-iltamat sinne. House-bändinä oli Bad Sign ja solisteina minä, Mantereen Eeki ja Valtosen Mato. Junassa porhalsin tietenkin heti kankkusessa ravintelivaunuun, jossa suureksi riemukseni törmäsin legendaariseen Twist Twist Erkinharjuun. Se oli menossa jonkin stadilaisen terapiabändinsä treeneihin. Matka sujui todella kostean rattoisasti ja kun lopulta tultiin Helsinkiin, mä hyvästelin Erkin ja sanoin meneväni keikkamestaani taksilla, kun on niin kiire. Se kysy ihan ihmeissään, että ootsä tosissas! Ja mä vastasin yhtä ihmeissäni, että miksen olisi ja häivyin. Kun mä sitten sanoin taksikuskille ”Café Metropoliin!” niin sekin kysyi, että anteeksi, mutta kuulinkohan mä nyt ihan oikein? Mua alko jo v-ttaa ja vastasin, että sinne sinne, johan nyt on kumma. Okei, se lähti siitä rautatieaseman eestä ja ajoi noin 100 m ja ilmoitti: 38 mk, kiitos! Vasta silloin mulle lahtelaiselle selvis, että aijjaa…täälläkös se heti sijaitseekin. Siinä taksia maksaessani Twist Twist kävelee iloisesti heiluttaen just saman risteyksen yli kohti Kaivopihaa…

• Kerran mä olin Mikon kanssa v. -89 tai -90 jossain päin Helsinkiä ja meiän piti vielä ehtiä käydä Rocktopsissa ennen kuin lähdetään junalla takas Lahteen. Rocktopsin konttori oli silloin vielä Torkkelinkadulla Kalliossa. Hypättiin bussiin ja löydettiin itsemme jostain Viikin perukoilta. Jäätiin pois ihan pokkana jollakin pysäkillä ja jupistiin suureen ääneen: ”Ollaankin jo perillä”. Sieltä jostain me sitten mentiin taksilla Kallioon.

• Kerran meillä oli kauhee kiire jostakin jonnekin. Mä katoin kartasta, että jos mennään tollasta vähän pienempää tietä pitkin, niin oikaistaan ainakin 25 kilometriä. Keikkailtiin siihen aikaan vielä semmosella Chevrolet Starcraft –vanilla, joka oli pakattu ihan lattiasta kattoon kamoja ja äijiä. Se oli kuin pahinta klaustrofobia-painajaista. No, se tie oli tietenkin ihan paska soratie, jossa pysty ajamaan korkeintaan sellasta kuuttakymppiä ja kaiken lisäksi jossakin puolessavälissä siinä oli just menossa semmonen ojarummun asennustyö eli se tie oli poikki! Jutella turistiin siinä kaivurikuskin ja lapiomiesten kanssa varmaan toista tuntia ennenku päästiin taas jatkamaan matkaa. Sen jälkeen mun ei oo enää tarvinnu osallistua kertaakaan kartanlukuun eikä reittivalintoihin.

• Taisi olla keväällä -96, kun mä olin mun tuttavani hautajaisissa Tampereella. Werner Bros –yhtyeen perkussionisti Jouni Tuukkanen oli kuollut äkillisesti, ja murheen murtamana menin sieltä muistotilaisuudesta Tampereen rautatieasemalle, tapani mukaan viime tipassa. Ostin junalipun Helsinkiin, koska meillä oli siellä samana iltana keikka jonkin vakuutusyhtiön yksityistilaisuudessa. Inter City -junan oli määrä lähteä 10 minuutin päästä raiteelta sejase. Menin mieli edelleenkin sekavaisena raiteelle sejase Inter Cityyn, ja alkumatkasta sain kuulla sen olevan matkalla Seinäjoelle! Ei kannattanut edes jäädä välillä pois, koska konduktööri sanoi, että se on joka tapauksessa tämä sama juna, joka lähtee seuraavaksi Tampereelta kohti Helsinkiä, käydään vain ensin Seinäjoella. Olihan ihanaa istua junassa tyhjän panttina tuntitolkulla. Sain onneksi soitettua Seinäjoen asemalta roudarimme Hurskaisen Tonyn kännykkään tilanteeni (se oli silloin pitkään bändin ainoa kännykkä) ja jouduin pitämään luuria koko käsivarren mitalla pois korvastani, kun kaikki kävi vuorollaan röhöttämässä siihen jotakin sukkelaa. Kundit veti ekan setin ilman mua Arin toimiessa solistina ja tokaan settiin kerkisin jo itsekin mukaan; olihan mulla jo pukukin valmiiksi päällä!

• Taposen Masahan mulle aina vinoilee noista suunnistusjutuista, mutta entäs ku oltiin Virroilla Rantarockissa juhannuksena -90. Lähettiin sieltä seuraavana päivänä ajamaan kohti Saarijärveä, Ahvenlampi-Rockiin. Oltiin varmaan istuttu jo puoli päivää bussissa, oli kuuma ja kaljatkin loppu. Yhtäkkiä tullaan risteykseen, jossa on kyltti: ”VIRRAT 15”. Oltiin siis kierretty melkoinen ympyrä ja tää yks viel yritti selittää, ettei se oo missään kohtaa kääntyny väärin. Ehdittiin vielä sentään jotenkuten ajoissa Saarijärvelle, säestettiin Irwiniäkin siellä ja päästiin sen kanssa telkkariin. Se oli Irwinin viimeinen juhannus.

Masa Taponen

• Siellä Virroillahan oli tää Mikon kuuluisa minähänkestänviskiä-show. Se oli jo ennen keikkaa niin kännissä, ettei se löytäny mm. stage-kenkiään mistään ja hortoili siinä paljain jaloin silmät tapillaan pitkin backstagea. Marjarannan Jore oli siellä silloin stage-managerina ja se hoputteli Mikkoa, että keyboardit kuntoon ja äkkiä! On jo kiire! Aikataulut kusee! Mikolla oli vanhat L-100 Hammondit kaksilla isoilla Leslie-kaapeilla ja Hammondin päällä sähköpiano, jonka midi-laatikko piti ladata ensin disketillä. Se kävi välillä tihrustamassa toinen silmä kiinni laatikon LCD-näyttöä ja sanoi: ”Ei oo vhielä lathautunu, täythyy ootthaa vähä.” Muut oli jo valmiina ja Jore alko jo olla vähän hiilenä. Se meni itte kattomaan niitä Mikon värkkejä ja tuli muina miehinä toteamaan: ”Eihän sulla oo ees virta päällä noissa!” Hoidettiin hommat kuntoon siinä sitte porukalla, mä juoksin päämikserille ja jätkät meni lavalle. Jo ekojen piisien ajan mä kuuntelin, että tuleehan koko ajan outoa alapään brummia PA:sta. Sitten hokasin laitettuani luurit päähän, että tuo murinahan tuleekin tuolta Mikon kanavista ja hiljentelin niitä vähitellen. Sitten jossain piisissä tuli aivan uskomattoman kakofoninen äänivalli uruista: Mikko yritti soittaa pianosooloa oikealla kädellään ja otti samalla huomaamattaan tukea vasemmalla kädellään Hammondin alamanuaalista. Silloin mä vedin kaikki sen liu’ut kiinni koko loppukeikan ajaks. Myöhemmin muu bändi ja monitorimiksaaja kerto, että olihan kokemus yrittää olla kuuntelematta sitä uskomatonta mattoa…

Hara Laukkanen

• Mikko oli kyllä tosi hauska ukko ja totuuden nimessä täytyy sanoa, ettei se koskaan muulloin itse keikoilla äpöillyt, ja hänhän viihtyi bändissä varsin pitkään: vuodet -89 -93 eli oli siis mukana kolmella ekalla älppärillä, kuten Kujakin. Mikon jäätyä pois ei bändissä ole kosketinsoittimia ollutkaan, niin hyvä se oli! Kerran se sai ihme päähänpiston. Tultiin aamuyöstä jostakin Lahteen ja heti puoliltapäivin oli taas lähtö jonnekin. Päätettiin kuitenkin tiputella kaikki koteihinsa joksikin aikaa nukkumaan. Mikko halus sitte kännipäissään väen väkisin viedä noiksi muutamiksi tunneiksi kaikki bussin matkustamossa olevat kamansa kotiin. Siinä se sitte keräili kaikki kassinsa ja keisinsä kainaloihin ja sitoi vielä johdosta ympärilleen sellaisen tietokirjan kokoisen Leslien etuvahvistimen, joka jäi selkäpuolelle. Huudettiin jo kaikki kuorossa, että ala nyt jo J-lauta painua siitä, että muutkin pääsee nukkumaan. Päivällä, kun lähdettiin taas reissuun, se valitteli selkäänsä: ”Tuli pojat herättyä tänään jostain syystä Leslien etuvahvistin selässä”.

• Taisi olla jonkinlainen kosto edellisestä, kun Mikko oli taas hönöpäissään tekemässä lähtöä bussista: Taposen Masa oli kaikessa hiljaisuudessa tyhjentäny kaikki bussin tuhkakupit yhteen oluenmärkään muovikassiin. Kun Mikko etsi siinä käytävällä jotakin, Masa sitoi sen muovipussin nippusiteellä Mikon farkkujen taakse vyölenkkiin. Kun se oli sitten kotonaan rojahtanu vaatteet päällä punkkaansa, se oli tietysti ihmetelly, mikä kumma siellä selkäpuolella oikein painaa ja rapisee. Se oli tempassu sen muovikassin irti sieltä ja kaikki se ryönä oli levinny pitkin punkkaa ja lattiaa, jossa oli vielä juuri pestyt ja mankeloidut puhtaat vuodevaatteet…

• Masalla on tosin noi jäynät muutenkin aina mielessä: kerran, kun mä olin nukahtanu keikan jälkeen Tampereen Senssi-klubin takahuoneeseen, se tuli herättelemään mua. Yritin siinä sitten kömpiä ylös, mutta jalat tekikin vaan huikean spagaatin. Yritin uudestaan, mutta nyt tulikin spagaatti ristikkäisjaloilla. Tää neropatti oli sivelly mun sileet kengänpohjat nestesaippualla.

• Kerran mä avasin himassa mun attashea-salkun, jossa mä säilytin aina kaikkia sopimuksia, muistiinpanoja yms. Se painoi sinä aamuna ihan helvetisti, koska se oli täynnä tiiliskiven palasia ja betonikokkareita. Taponen tunnusti. Kerran me funtsattiinkin, että jos joku uusi bändi elvistelee eikä osaa käyttäytyä alan vaatimalla tavalla, niin niille pitää laittaa Masa vähäksi aikaa roudauspäälliköksi. Kuviteltiin, että se ois ihan hauskannäkönen lööppiuutenkin: ”BÄNDILLE ANKARA RANGAISTUS: KYMMENEN VUOTTA TAPOSTA!”

• 90-luvun loppupuolella kerran Nivalan Puustellissa tuli joku jätkien polttariporukka kysymään meiltä, että voisko tää heidän juhlakalunsa tulla tekemään lavalla jotakin meidän keikan aikana. Taposen Masa ja Arttu (siis myös Taponen, Masan pikkuveli, nykyinen bussikuski ja manageri) oli molemmat, että totta kai onnistuu, sovitaan sitten myöhemmin. Mä ensin ihmettelin, koska yleensähän roudarit aina kieltää kaiken ylimääräisen hässäköinnin lavalla kamojen turvallisuuden yms takia. No, meillä on aina välillä ollut ohjelmanumerona vanha Juicen bändin rituaali, että tehdään stagella ns. lihaläjä eli mä meen alimmaiseksi ja sitten neljä soittajaa + kaksi roudaria päälle yhteen kasaan. Siellä alimmaisena ei kestä monta sekuntia, ja me ollaan kehitetty siihen läjään oma tekniikkakin. Sitten kesken keikan Arttu huus mulle lavan sivulta: ”Hara, kuuluta se polttarisankari nyt lavalle!” Mä kuulutin, ja sitte Arttu huus: ”Lihaläjä!” Aloin spiikkaa lihaläjää, jolloin Arttu ja Masa selvitti sille guest starille, että tää on nyt se sun juttus: pääset tohon alimmaiseks! Se meni sinne ja ihan pohojalaisen miehekkäästi vielä kestikin sen (painoa n. 600 kg).

• Maaliskuussa 2000 oltiin Lapin rundilla Levin Hullussa Porossa, siis siinä vanhassa. Siellä oli silloin backstagena yläkerrassa semmonen iso neuvotteluhuone tai kabinetti. Masa piirsi heti siellä olevaan piirtoheittimeen tosi hullun näkösen poron (Masa on loistava karikatyyri-piirtäjä!), jolla oli tietenkin valtaisa ärpyk (sic). Se suuntasi sen heittimen poronkuvatuksineen ikkunasta alaspäin pihalla olevaan lumihankeen, aivan kävelyväylän viereen. Siinä hangessa oli sitten iso sininen poro, jota kaikki ohikulkijat tietenkin ihmetteli. Joku yritti mennä raaputtamaankin, mutta eihän se tietenkään mihinkään lähteny. Vähän ajan päästä bäkkärin ovesta ryntää sisään tuiman näkönen portsari, joka painuu suoraan kohti piirtoheitintä. Se kostuttaa ensin sormensa ja sitten pyyhkäisee poroltamme sen hävyttömimmän osan pois! Pelimiehiä! Joskus ollessaan Tampereella The Sound of R.E.L.S. –yhtyeen kanssa Masa oli tehny samantyyppisen jipon ja siellä oli jonkin ison kerrostalon seinässä lukenut miehen kokoisin kirjaimin kekseliäästi ”TAMPERELAISET ON HOMOJA”.

• Lapin rundilla 2001, rundin viimeisenä päivänä nykyinen rumpalimme Halosen Samuli jäi aamulla tyttöystävänsä Sirkun kanssa nukkumaan Saariselän hotelli Laanihoviin muiden lähtiessä bussilla kohti Ylläksen Kaivohuonetta. Ne oli ollu jo pari päivää liikkeellä omalla autollaan, joten saivat nyt ajella läpi Lapin aina Kittilään asti, kunnes huomasivat autonsa keulamaskissa ison pahvikyltin, jossa luki jotakin painokelvotonta! Säästyivät tosin mustilta silmiltä. Niin ikään Saariselän Kuukkeli-kaupassa alkoi vanhaa rokkaria väkisinkin huvittaa myytävinä olevat Souvari-levyt, -kasetit, -paidat, -kuvat ja jopa Souvari-verkkarit! Lähtiessämme huomasimmekin jonkun liimanneen ulko-oveen ison mainosplakaatin ”Tänään tarjouksessa Souvarit WC-paperi 9,90/6rll”.

Masa Taponen

• Oltiin Karstulassa lokakuussa 2000. Keikan jälkeen yöllä, kun istuin siinä jätkien kanssa kaljalla, niin eikös siihen tuu korvan juureen joku ihan täysin seonnut ruuppokustaa-tapaus. Se hoki, höpötti ja hihitteli koko ajan jotain semmosta sekavaa juttua, että ”mä oon kylän paras homo, höhöhö, mä oon kylän paras homo…”. Jotenkin muutenkin siinä väsytti ja vitutti, ja kun olin aikani kuunnellu, ni yhtäkkiä mä nousin seisomaan, riisuin silmänräpäyksessä housut kinttuihin, otin sitä tolloa tukasta kiinni ja pyöritin sen naamaa jonkin aikaa viikon verran hautuneissa sukukalleuksissani ja kyselin, että onko nyt hyvä. Päät käänty joka puolella (kapakka oli aivan täynnä väkeä) ja sain siitä eteenpäin istua just niin rauhassa, kun halusin. Tää yks untokin lähti siitä heti samantien pihalle.

Hara Laukkanen

• Kerran me pysähdyttiin v. -90 Jalasjärvellä jollekin huoltsikalle kahvitauolle. Masa sekotteli sokeria ja kermaa kahviinsa ja rupes juomaan sitä. Se jupis jonkin aikaakin, että ompas kylmää kahvia, mutta joi sen kuppinsa melkein tyhjäks. Sitte se kuitenkin meni valittamaan myyjättärelle asiasta. Lopulta selvisi, että Masa oli ottanut ”kahvinsa” kotikaljahanasta!

• Lokakuussa -90 meillä oli todellinen bussikuskin unelmaviikko: keskiviikkona 3. pvä: Korso, 4. Valkeakoski, 5. Kuhmo ja 6. Köyliö! Ajeltiin silloin järvenpääläisen Bandroom Oy:n bussilla, sellaisella keskimoottorilla olevalla Volvolla, joka oli aina ihan kiikun kaakun, että kestääkö. Meillä oli sieltä myös PA:t. Tuota edesmennyttä Bandroomia muuten isännöi myöhemmin Froikkareista ja Dalt Onesista tuttu Juha Sivonen. Bussi kestikin ihan jees aina melkein Köyliöön asti, kunnes n. 20 kilometriä ennen Lallintaloa siitä alkoi kuulua omituista ääntä konehuoneesta. Mikko totesikin aivan rauhallisesti: ”Vuokrabussissa tuollainen lähinnä naurattaa!” Päästiin vielä viisitoista kilometriä, kunnes käytävän lattialle alkoi nousta koneluukun vierestä öljyä ja kone leikkasi lopullisesti kiinni! Mainittakoon, että huollot, tarkistukset ja kaikki tsekkaukset oli aina tehty meidän puolestamme erittäin tunnollisesti. Kone vain tuli tiensä päähän. Eihän silloin mitään kännyköitä ollut, joten minä menin lähimpään maalaistaloon soittamaan Sipilän Lasselle eli Lallintalon isännälle, ja kerroin tilanteen (unohdin sinne puhelinpöydälle muuten sen vuoden rock-kalenterini, enkä oo koskaan saanu takas!). Lasse hommas jonkun isännän vetämään meidän bussin isolla nelivetotraktorilla tanssipaikan pihaan. Se oli vielä hauskaa, kun bussin jarruistahan hävis paineet ja ne lukkiutu täysin jo matkan puolivälissä, mutta tää vaan vetää meidät nahkoneen karvoneen perille asti; komeet vaot jäi tielle. Roudattiin kamat stagelle ja saatiin yhdellä puhelinsoitolla ja hullun tuurilla nastolalaiselta Transaudio Oy:ltä uusi bussi itsellemme, jonka Jänkä-isäntä lähtikin heti tuomaan tyhjänä kohti Köyliötä. Ilmoitettiin Bandroomiin, että käykää korjaamassa romunne pois, sillä ei tee enää mitään. Paskat, ne mitään käyny. Se hylky oli seissy siellä kaks viikkoa nuorison leikkipaikkana, kunnes sen joku oli toimittanu sieltä väkisin pois. Lasse suuttui kaikesta tästä niin paljon, että perui meidän seuraavan keikkammekin sieltä. Syyttömiähän me oltiin.

• Ennen edellistä tapausta oltiin samalla bussilla Jyväskylässä ns. pistokeikalla. Kun yöllä lähettii ajamaan sieltä kohti Lahtea, niin alkoi ihan hillitön räntäsade: semmosia jalkarätin kokoisia lumikäikäleitä tippu taivaalta ihan sakeana, ja meiltä menee kuskin puoleinen tuulilasinpyyhkijä paskaks. Siinä oli semmoset ilmanpaineella toimivat pyyhkijät eikä sitä voinu siinä tien päällä mitenkään ruveta korjaamaan. Funtsittiin Masan kanssa vähän aikaa mietintämyssyt päässä, kunnes keksittiin hyvä McGyver –konsti: otettiin jostain ohut sähköjohto, jonka toinen pää kiinnitettiin pyyhkijän varteen ja toinen pää vedettiin kuskin puoleisesta sivuikkunasta sisään. Näin saatiin johdosta vetämällä pyyhkijä kulkemaan oikealta vasemmalle. Sitten, kun johtoa löysäsi, niin mun esiintymishousuista otetut, kireelle viritetyt henkselit veti pyyhkijän vasemmalta oikealle. Siinä kuskin takana meillä oli sitten kaikilla pyyhkijän vetelyvuorot ja päästiin Lahteen. Seuraavana päivänä mä kyselin Masalta takas mun henkseleitä, ni se kerto, että ensinnäkin ne oli venyny viiden metrin mittaisiksi ja oli niin umpisolmussa ja jäässä, että se oli katkonu ne pieninä tilkkuina pois puukolla. Juostiin vähän aikaa peräkkäin, sillä ne oli tosi komeet, semmoset leveet vanhan liiton nappihenkselit.

• Minäs kesänä oli keskellä yötä se täydellinen auringonpimennys? Silloin kuitenkin tultiin jostain lavakeikalta ja tuijotettiin kelloa, että kohta on se h-hetki. Pysäytettiin bussi keskelle metsätaipaletta n. viittä minuuttia aikaisemmin ja mentiin kaikki ulos. Haluttiin nimenomaan kuunnella, hiljeneekö kaikki luonnonäänet (linnunlaulu yms) kuten oltiin kuultu usein kerrottavan. Oltiin siinä pitkään korvat höröllään ja kyseltiin jo toisiltamme, että huomaattekste mitään. Kaikki oli vaan, että en mä ainakaan mitään erikoista havaitse. Vieläkin meni vähän aikaa, kunnes joku älys sanoa Itärinteen Kassulle (silloinen satunnainen bussikuski Järvenpäästä): ”Sammuta nyt jo helvetissä se bussin moottori!”

• Bussien kanssa on muutenkin aina välillä pinna palaa kaikilta. Sunnuntaina 20. Toukokuuta –90 me oltiin tulossa Vihannista ja menossa hirveellä kiireellä Tampereelle Ikuri-rockiin, jossa keikka oli jo iltapäivällä. Tultiin Pihtiputaalle huoltsikan pihaan ja kuski ilmoitti, että nyt on nafta niin finaalissa, että hän ei aja enää metriäkään. Siihen aikaan meillä ei vielä ollut mitään yhteistä luotto- tai tankkauskorttia, vaan bussi tankattiin ns. kolehtiperiaatteella (jota en suosittele koskaan kenellekään). Kaikki muut oli tietenkin pa, mutta Heinäsen Keppi sanoi vastahakoisesti voivansa tällä kertaa tankata bussin omista rahoistaan, mutta ensin pitää käydä pankkiautomaatilla. Ajeltiin niillä viimeisillä naftoillamme ympäri kylää ja joka ainut automaatti oli siellä epäkunnossa. Lopuks ajettiin takas sinne huoltsikan pihaan ja mä menin sanoo sille isännälle siellä, että nyt on kuule hätätilanne. Vaihdatko meidän tyhjät pullot naftaan. Pitkin hampain se suostui, ja kaikki rynnättiin talkoilla tyhjentämään bussia. Saatiin niin paljon naftaa, että päästiin Jyväskylään asti, jossa sitten automaatit pelas ja saatiin tankki täyteen.

• Helmikuussa -96 oltiin menossa Imatralta Helsinkiin, jossa meillä oli kahden illan kiinnitys ravintola Budapestissa. Mä itse tsekkasin kankkuspäissäni jonkin huoltsikan pihassa harjan varrella, että naftan pitäis riittää Hesaan asti. Bussia ajoi muuten sinä viikonloppuna yks stadilainen rumpali ja Harrikka-mies Riku Murtoaro, todella mainio äijä. Riku totes vaan, että no ei sitte, kun menoks. N. 30 kilometriä ennen Helsinkiä bussi vain sitten yksinkertaisesti pysähtyi moottoritien varrelle. Nafta oli siis loppu, ja kaiken lisäks suuttimet imas tankkiin kertyneet kondenssivedet polttoainejärjestelmään, joka helvetinmoisessa pakkasessa tietenkin jäätyi samantien käyttökelvottomaksi. Kellään ei ollu taaskaan kännykkää, joten minä ja Kinnusen Hate (se oli meillä silloin pari vuotta rumpalina) liftattiin Helsinkiin ja mentiin kertomaan sille Budapestin ravintolapäällikölle, missä mennään (tietenkään ei tullu jostain syystä mieleenkään pyrkiä mahdollisimman äkkiä soittamaan sille). Se oli heti sellainen v-mäisen oloinen tyyppi, mutta järkkäs pakettiauton hakemaan kamat ja loput jätkät sieltä tien varresta. Pyydeltiin kovasti anteeks aiheuttamaamme vaivaa yms ja keikat vedettiin molemmat todella komeasti. Eiks tää savolainen kuitenkin tehny ohjelmatoimistoon kirjallisen reklamaation, jossa se puhu täyttä paskaa ja liioitteli joka asiaa. Mä itse soitin sille ja sain kumottua sen reklamaatiosta jokaisen pykälän, mutta koska olen reilu, niin silti sovin sen ukon kanssa siinä puhelussa, että meidän mokien takia se voi vähentää kaks tonnia laskusta. Okei, se paskahousu soitti sen jälkeen ohjelmatoimistoon ja oli saanu vielä tingittyä kolmannenkin tonnin. Onneks tollasiin mekkopäälle-”miehiin” ei törmää kovin usein, mutta yksikin vastaavanlainen vielä, niin en takaa, mitä teen.

• Tää on vähän samanlainen tapaus, tyyppiä en tosin ole koskaan vielä tavannut: oltiin Lapin rundilla 2001. Heräsin aamulla Kemissä Hullun Pohjolan hotellihuoneessani.6.4. klo 10.30. Puhelimessa oli kaksi viestiä: toinen Artulta ja toinen tulevan illan keikkajärkkäriltä kokkolalaiselta Jaki Silvennoiselta (Kokkolan Seurahuone). Jakin mukaan heidän ravintolassaan on edellisenä yönä rikkoutunut viemäri ja illan keikka pitää peruuttaa. Soitan Jakille ja ymmärrän hänen tarkoittavan, että keikka peruuntuu sopimuksen 7§:ssä mainituista ns. force majeur –syistä, mikä tarkoittaa, ettei myöskään palkkiota tarvitse maksaa. Hän oli kertoillut aiemmin Artulle ja Masalle tohkeissaan, kuinka Huberin äijät ovat juuri korjaamassa vikaa ja blaa blaa… Soitamme Kokkolan Huberiin, missä asiasta ei tiedetä mitään. Soitamme Jakille, joka sanoo, että kaupungin miehethän hänellä siellä ovatkin. Soitamme Kokkolan kaupungin vesilaitokselle, missä ei yllättäen tiedetä mistään mitään. Soitamme kokkolalaisille tuttavillemme, joilta kuulemme, ettei meidän keikkaamme ollut edes missään mainostettu, mutta sen sijaan Seurahuoneella olisi joku Neon Club. Soitan Jakille salaisesta numerosta ja itseäni esittelemättä kysyin, onkos teillä tänään siellä se Neon Club. ”Kyllä on näillä näkymin” kuuluu vastaus, jonka jälkeen kerron, kuka olen. Kerron hänen puhuneen paskaa koko päivän ja samalla ihmettelen motiivia moiseen käytökseen. Kuuluu nieleskelyä ja alkaa oudon sekava selvittely, kuinka hän ei edes tarkoittanut mitään force majeuria jne… Keikka siis peruuntuu, mutta me saamme siitä täyden palkkion eikä se edes ole mitenkään pieni summa. Niin ikään hän joutuu maksamaan vapaapäivän majoituksemme Raahessa, minne suuntaamme seuraavalle keikalle. Motiivi on edelleen epäselvä, mutta kuulen myöhemmin saman herran harrastaneen samanlaista pelleilyä, ilmeisesti täyttä huolimattomuuttaan, ainakin viidessä eri tapauksessa aikaisemminkin. Puhelun lomassa hän kerran sanoikin: ”…kuule, jos minä kusettaa haluaisin, niin sen minä kyllä osaan…”!! Lopuksi sovimme vielä seuraavan Kokkolan keikan kilpailevaan paikkaan eli ravintola Kaarleen (ent. Hullu Pullo).

• Juhannus 2001 meinas mulla mennä vähän pitkäks. Tais olla sen jälkeen joku tiistai-iltapäivä, kun pyörin siinä pitkin Lahden kapakoita ja kännykkä soi. Arttu soitteli, että Ämmänsaaren Tervareitistä oli isäntä kysellyt siltä, että missähän meidän julisteet viipyy (sinne oli sovittu keikka lauantaiksi 13.7.). Mäkin ihmettelin, koska mulla kuuluu rutiinitoimenpiteisiin postittaa samalla julisteet, kun mä postitan sopimukset. Lisäksi sama mesta oli kysellyt multa julisteita n. viikkoa ennen juhannusta, ja silloinkin mä olin lähettänyt sinne varmuudeksi jo toisen tötterön. Aikamme pähkäiltiin postin yms toimintaa, mutta sitten mä päätin: ”Kuule, olkoon syy nyt kenen hyvänsä, niin tänään se ainakin ne saa! Se on varma! Missä sä nyt oot?” Päräytin siitä sitten isolla tilataksilla Artulle julistekäärö kainalossa ja sanoin, että se on nyt menoks, tää taksi lähteekin Ämmänsaareen ja me siinä mukana. Arttu katteli vähän aikaa, mutta huomas, että mä oon tosissani. Se sano vaan: ”Selvä, mutta soitetaas ensin Kinnusen Hatelle. Jos ei sillä oo mitään tekemistä, ni pyydetään sekin mukaan.” Näin tehtiin ja Hatekin hyppäsi kyytiin. Maksoin kuskille ennakkoon 3500 mk, ja pyysin sitä pitämään meitä ajan tasalla koko ajan. Rahojen pitäis riittää ja nyt tehdään vuoden tärkeintä hommaa. Ostettiin siinä tietysti kaljaa ja lonkeroa, Mikkelissä käytiin viinakaupassakin. Jossain vaiheessa meidän juomat lämpeni liikaa, joten se kuski kävi jostain hakemassa meille kaks muovikassillista jääpaloja! Saatiin tupakoidakin autossa. Juttu luisti erinomaisesti ja röhönauruja päästeltiin tämän tästä. Kyllähän sen isännän naama hieman venähti, kun me käytiin ojentamassa sille julisteet suoraan handuun joskus puolenyön paikkeilla. Enemmänkin se venähti, kun kerrottiin, millä me tultiin. Juotiin kaljat, kuski joi kahvin ja heti takas Lahteen. Paluumatkalla Hatelta tippui rööki T-paidan kauluksesta sisään ja se vaan huito, että mitä mä nyt teen! Polttaa!! No, mä äkkiä tempaisin sen T-paidan halki, mutta se natsa menikin nyt housunkauluksesta sisään. Sama juttu: housut vaan halki ja samalla Arttukin kaateli kaljaa ja lonkeroa Haten haarukkaan, ettei vaan nyt sentään munat ja auto pala. Se vaara meni sillä ohi, mutta nyt ei Kinnusella ollut käytännössä vaatteita lainkaan. Mä annoin sille oman Hurriganes-paitani, kun mulla oli sen lisäks vielä nahkaliivi. Hurriganes-paidassa, pelkissä lyhkäsissä kalsareissa ja ilman kenkiäkin se sitten lopulta jätettiin asunnolleen Lahdessa. Se näky oli kyllä silkkaa bluesia. Taksi maksoi kaikkiaan 4800 mk, minkä päälle lisätään vielä viihdekulut. Sitten, kun me käytiin heittämässä se keikka 13.7. niin se isäntä kertoi meille, että taksireissua seuraavana aamuna hän oli saanut postista yhden satsin meidän julisteita…

• Oltiin keikalla Ruuhijärven ns-talolla lauantaina 25.8.2001. Se oli vielä meidän viimeinen keikka ennen mun kurkkuleikkausta ja sitä seuraavaa sairaslomaa. Kun mä menin takahuoneeseen, siellä oli käynnissä hirveä älämölö. Koko meidän ryhmä, minä siis itse mukaan lukien oltiin kaikki selvinpäin ja mä vieläpä ajelin siihen keikkamestaan komealla Harrikalla, joka oli mulla silloin koeajossa. Joo, siellä backstagella oli perkeleesti kaikkea ihme ryhmää: lämppäribändin kavereita yms. Sitte joku vanhempi äijä siinä huutaa kaali punasena jollekin nuorelle klopille jotain, mistä ainakaan mä en saanut mitään selvää. Kaks järkkäriä siinä sitten yrittää koko ajan maanitella ja pyydellä tätä äijää poistumaan sieltä, mutta se ei lähe mihinkään, huutaa vaan kahta kauheemmin. Mä aikani kattelin ja julistin sitten kovaan ääneen: ”Nyt kaikki vittuun täältä ja vähän äkkiä, siis kaikki, että me saadaan kuteet vaihdettua, biisilistat tehtyä jne. Menkää muualle räyhäämään!” Lämppäribändin jätkillekin sanoin, että jättäkää vaan kamanne siihen ja menkää; tulkaa sitten takas, ku me ollaan soitettu. Takaan, ettei mitään häviä. Jutellaan sitten vaikka lisää muutenkin ja ne oli kans, että okay! See You! Meillä alko jo olla kiirekin ja se yks äijä vaan ei häipyny siitä, joten mä sanoin niille kahelle järkkärille: ”Etteks te tosiaankaan tiedä, miten mies heitetään ulos!?” Sitten otin sitä äijää takaapäin kainaloista kiinni ja vinttasin sen pihalle, siinä oli ulko-ovi suoraan backstagelta, joten siitä vaan out ja ovi lukkoon. Sitten vasta se toinen niistä järkkäreistä sanoi mulle: ”Niin, tota, se oli meidän nuorisoseuran puheenjohtaja…” Mä olin, ett jaa, tää on nyt meidän mesta ja sillä suti!

• Keväällä -96 meiän kaveri Wastis eli Vastamäen Harri halus lähtee meiän mukaan Tarolinnaan Alastarolle keikalle, koska se täytti just sinä iltana tasan miljardi sekuntia! Myöhemminhän sama ukko oli useammankin vuoden meillä bussikuskina, mutta silloin se lähti ihan vaan turistiks ja juhlimaan. Bussia ajoi tuolloin Tony Hurskainen, joka hoiti myös valoja ja miksaajana oli Mika ”Nuikki” Kinnunen. Keikan lopuks sen paikan isäntä tuli sanomaan meille takahuoneeseen: ”Pojat, mä oon myyny talon kaikki lonkerot, siiderit ja oluet, joten nyt en pystykään järjestämään teille sitä sovittua kaljakoria ja lähti pois. Me ehittiin jo kiroilla, kun siinä takahuoneen yhteydessä oli vielä saunakin kuumana ja bailumeininki oli parhaimmillaan. Sitten se isäntä tuli takas ja kysy: ”Käyks nää?” ja löi pöytään litran Finlandia-Vodkaa, litran Giniä ja litran jotain viskiä! No, meillehän kävi! Ottaen huomioon pitkin iltaa nautitut pohjat, niin yöllä matkalla Lahteen yks toisensa jälkeen tipahteli punkkaosastolle, mutta Wastis ja minä pysyttiin sitkeästi hereillä ja tyhjenneltiin jo viimeistä pulloa, kun pysähdyttiin kusitauolle. Useempikin jannu kävi siinä keventelemässä ja mä olin jo bussissa, kun kuulin Nuikin huutavan: ”Nyt se putos sinne!” Siinä pysäkin vieressä oli semmonen iso oja aivan ääriään myöten täynnä tulvavettä ja Wastis oli horjahtanu siihen ojaan. Siis niin syvää oli, ettei koko äijää näkyny ollenkaan. Kattelin horjuen vierestä, kun Tony ja Nuikki kävi nostamassa Wastiksen ylös sieltä, kastuen tietysti itsekin. Wastis oli jo melkein pois sieltä, kun se muisti: ”Perkele! Mun aurinkolashit!” ja sukelsi takas ojaan. Parin sekunnin päästä se ilmesty sieltä taas käsi pystyssä ja nyrkissä oli kuin olikin mutaiset Ray Ban –kopiot! Meidän piti tietenkin riisua siltä kaikki vaatteet, ja kääräistiin sen ympärille pelkkä viltti makuuosastosta. Pantiin Kinnusen Haten stage-hattukin, semmonen korkeakupuinen, sen päähän, niin se oli ihan inkkaripäällikön näkönen. Kateltiin vähän aikaa sen menoa, kun jätettiin se Lahdessa kotipysäkilleen: jätkä hoippuu tien toiselta puolelta toiselle se viltti ympärillään, muovikassillinen märkiä kuteita kainalossa ja borsa päässä. Välillä tuuli nostaa sen viltin korviin ja munat näkyy kilometrien päähän. On aikainen aamu ja monet sen naapuritkin on jo hereillä! Nuikki taas meni kotiinsa komeena mun stage-puku päällään.

• Oltiin Lapin rundilla kevättalvella -98. Wastis löysi jonkin ravintolan takahuoneesta sellaisen perinteisen piikin, johon laitetaan laskuja ja kuitteja. Tää piikki oli vielä sellainen pura ja kokoa -malli eli siinä itse piikissä oli tylpässä päässä kierteet, joista se ruuvattiin kiinni jalustaosaan. Ihmeteltiin sitä jonkin aikaa ja unohdinkin pian koko jutun. Rundin viimeinen keikka oli Oulussa WPK-talolla ja kiertueen päätteeksi päätettiin tietenkin keikan jälkeen pitää kunnon karonkka. Wastishan aloitti tietysti heti, kun bussi oli turvallisesti parkissa hotellin pihalla. Se ilmoitti viinurille: ”Minä juon bändin piikkiin!” Viinuri vastasi: ”E-hei! ei meillä ole mitään piikkiä.” ”Vai ei!?” kuului vastavastaus, ja olipa kaverin ilme näkemisen arvoinen, kun Wastis ruuvasi taskustaan tiskille oikean piikin. No, sitten sai viunaa piikkiin.

• Elokuussa -98 me oltiin Torniossa Öölivestivaaleilla. Mentiin sinne Kalajoelta, jossa tuli dokattua ja valvottua aamuun asti. Siks mulla meni se alkupäiväkin vielä aika lujaa. Mä olin bussissa tai hotellissa nukkumassa, kun jätkät soitteli kännykkään ja kyseli, tuunko sound checkiin. Lupasin tulla ja lähdin suunnistamaan huvialueelle. Siellä oli useampikin semmonen huviteltta siinä alueella ja mä menin ensimmäiseen, mikä vastaan tuli. Ei siellä näkyny ketään, paitsi pari paikallista kundia istu siellä jossain pöydässä kiskomassa kaljaa. Otin itekkin kaljan ja liityin seurueeseen samalla ajatellen, että meiän porukka tulee tänne kai ihan kohta. Meni siinä tunti tai parikin, kun juttelin näiden veijareiden kanssa musasta, jalkapallosta, formuloista, naisista yms sekä tietenkin kuulin taas monta mojovaa uutta vitsiä. En nähnyt siis vieläkään muita, eikä tainnut kännykkäkään olla mukana, joten hoipuin hotelliin nukkumaan (myöhemmin kuulin olleeni totaalisesti väärässä paikassa, jopa kuulomatkan ulottumattomissa). Minut herätettiin noin tuntia ennen keikkaa, ja olinkin taas hyvässä lyönnissä. Nyt lähdin Tonyn kanssa sinne oikeeseen huvitelttaan. Vaihdoimme kuteet backstagella, teimme keikkarituaalin (kravatit yhteen ja huuto: ”RAWHIDE!”) ja muu bändi lähti lavalle. Ekan piisin intron aikana mä ryntään stagelle ja mulla on vielä todella tummat ja kuluneet stage-lasit päässä. Yritän heti heittää jalan rennosti monitorikulman päälle, mutta astunkin jostain syystä tyhjän päälle! Siinä oli siis stagen ja monitoririvin välissä jokin ihme kuilu, johon oikea jalkani putosi ja löin samalla polveni täysillä johonkin reunaan. Mä könysin siitä backstagelle, ja kundit jatkoi soittoa siten, että Ari lauloi pari-kolme piisiä. Ensiapuryhmä riensi heti tutkimaan mun jalkaa ja pisti mut paareille, mutta mä sanoin, että jos se ei oo poikki tai murtunu, niin meen heti kohta takas lauteille. Niin sitten meninkin, mutta se oli totaalista Gene Vincentiä jalka suorana se loppu-show, laulu kyllä pelas, mutta totta vieköön särki jalkaakin. Se polvi turpos ja turpos vielä pari päivää ja vasta Lahdessa mä menin näyttää sitä lääkärille. Se oli vaan kolhu, joka parani sitten ajan ja lääkkeiden kanssa. Viikon kuluttua edellisestä kaaduin Mäntässä rähmälleni monitorikulmien päälle: kaks kylkiluuta sisässä. Kyllä oli ihanaa laulaa seuraavana iltana Alastaron moottoriradalla. Jotenkin sekin keikka vaan saatiin hoidettua, vaikken pystyny kunnolla ees hengittämään!

• Juhannuksena -96 me oltiin aatonaattona soittamassa Hangon Silversandissa (vai miten se kirjoitetaan?). Siellä oli hassu majoitus: ties missä päin kaupunkia olevan päiväkodin lattialla! Siellä asui muutakin festivaalien työväkeä. Kaiken lisäksi meille ilmoitettiin, että sen ja sen jälkeen päiväkodin ovet on takalukossa, joten silloin pitää kulkea ikkunan kautta! Tottakai me lähettiin Kinnusen Haten kanssa keikan jälkeen tsekkaamaan kuuluisa Hangon Kasino. Ihan hillittömän iso liiteri ja me istuttiin siellä pitkään kahestaan yhessä nurkassa ryystämässä. Hate vielä muisteli, kuinka juuri täällä hän oli ihan pikkupoikana ollut katsomassa isänsä ja setiensä kuuluisaa tanssibändiä Veljekset Kinnunen, joilla oli ollut silloin showna japanilainen ilta. Ne oli soittanu alkuun pelkät kimonot päällä, mutta kesken keikan oli poliisit käynyt vähitellen pidättämässä orkan jäseniä yhden toisensä jälkeen suoraan stagelta, syy: esiintyminen alasti (osattiin sitä siis ennenkin)! Olihan homma sitten aamuyöllä etsiä taksikuskin kanssa hönöpäissään sitä päiväkotia! Viimein se löytyi ja aikamme mölyttyämme joku tuli avaamaan meille ikkunan, josta mahduimme noin puolessa tunnissa sisään. Aamukankkusessa yritettiin sitten heti ovesta ulos. Ei onnistu, joten taas ikkunasta. Kierreltiin takseilla eri baareja, kunnes kekattiin, että alkaa varmaan olla poislähdön aika. Tilattiin taksi baariin ja selitettiin taas sen päiväkodin koordinaatit. ”Aha!” vastas kuski ja polkaisi liikkeelle: se oli heti kulman takana! Taas meni muutama turha kymppi.

• Juhannuspäivänä -96 me oltiin alkuillan keikalla Punkaharjulla. Vartuttiin siellä täpötäydessä leirintäalueen baarissa soittovuoroamme ja juotiin kaljaa. Siellä oli vanha single-jukeboksi ja mä katoin sitä, että voi hemmetti! Siinä oli Rock’n’roll Bandin I’m gonna roll ja Hurriganesin Tallahassee Lassie! Noi, kun mä kuulen, niin johan tulee virtaa keppiin! Ladoin hirveen määrän markkoja siihen koneeseen just niille piiseille, mutta sieltä tulee vaan jotain ihan täyttä roskaa. Mm. joku Suurlähettiläiden piisi tuli jatkuvasti. Lopulta mä sanoin jätkille ja menin sanomaan tarjoilijoillekin, etten mä voi nyt kuunnella tota jukeboksia, joten meen tonne terassille istumaan, mutta heiluttakaa sitten kädellä mulle, kun ne mun laittamat piisit tulee. Olin siellä aika pitkään, kunnes lopulta joku näytti merkkiä ja mä juoksin sisään. Lentelin taivaissa, kun I’m gonna roll tuli. Sitten tuli taas Suurlähettiläitä. Ei p-le! takas terassille. Lopulta meiän roudarit tuli pakottamaan mut backstagelle sieltä. Mainittakoon, että siellä terassilla satoi koko ajan aivan kaatamalla! Monen vuoden jälkeen vasta tajusin, että mä olin kai itte laittanu niitä vääriä piisejä ja joku toinen oli onneks laittanu ees kerran sen yhen oikean.

• Sieltä Punkaharjulta me lähettiin sitte heti vihtomisen jälkeen ekalle Virtasalmen Motoparkin juhannuskeikalle. Mä olin jo etukäteen ilmoittanu jätkille, että mulla on teille ennen sinne lähtöä hauska yllätys. Kaikki varmaan odotti jotain keppos-jäynää, mutta ei: koska kerran mennään Motoparkkiin jenkkiautoväen juhliin, niin ei sinne millä vaan mennä. Johan loksahti suut auki kaikilta, kun meitä tulikin Punkaharjulta noutamaan kaksi vähän hemmetin komeaa ja isoa Cadillacia. Roudarit ajoi hiukan happamina sieltä bussilla kahdestaan.

Samuli Halonen (rummut)

• Mie soitin aikanaa yhessä tanssibändissä, ni kerran tauolla joku romanimies tuli kyselee, että saisko hää laulaa meiän kanssa Tulisuudelma-tangon. Myö sanottii, että kyllähän tuo käy, ja mistähää sävellajista? Se vastas: ”Mitä niitä ny on!”

Pekka ”Keppi” Heinänen (kitara)

• Oltiin keikalla Joensuun Goldfingerissä maaliskuussa 2001. Oltiin just roudattu kamat ja mä kävelin siinä iltapäivällä Artun kanssa kohti hotellia. Meillä oli ihan hillittömän hysteerinen ja krapulansekainen vitsailu ja röhönauraminen päällä koko päivän ja siinä matkalla Arttu heitti taas jonku ihan perseelle lennättävän jutun. Mä nauroin niin älyttömästi, etten hallinnu enää itteäni. Sain sitte viimein sanottua Artulle: ”Kuule, mulla meni paskat housuun!” Arttu vastas vaa käkättäen: ”Aijjaa, mull on ollu jo pitemmän aikaa!!” Saatiin sitten jotenkin käveltyä jalat ristissä hotellihuoneeseen suihkuun ja housupyykille. Lainailtiin muilta jätkiltä kuivaa ylle eikä ne meinannu millään uskoa, että näinkin voi käydä.